Liiton tarina

Merenkulkua on ollut niin kauan kuin on käyty kauppaakin ja päinvastoin. Merenkulun historian alkuvaiheissa, purjealusten aikaan, aluksen omistaja toimi aluksen päällikkönä, joka hankki lastin, purjehti aluksen määräsatamaan ja hoiti alustaan koskevat asiat satamassa.

Hän hoiti myös koko kaupankäynnin eli myi lastin määräsatamassa ja osti sitten uuden lastin. Ja sitten purjehdittiin eteenpäin. Tilanne muuttui olennaisesti 1800-luvulla, kun höyryvoima otettiin käyttöön. Säännöllinen ja nopeampi liikenne loi tarpeen yrityksille, joiden kanssa alusten omistajat tekivät yhteistyösopimuksia. Näin luotiin asiamiesverkosto, joka otti hoitaakseen aiemmin aluksen päällikölle kuuluneita satamarutiineja.

“Säännöllinen ja nopea liikenne loi tarpeen asiamiehille satamissa”

Postilaitoksen ja erityisesti lennätinliikenteen kehitys nopeutti ja helpotti yhteyksien pitoa ja laajensi asiamiesten työkuvaa. Kaupankäynnin siirtyessä asiamiehen vastuulle häntä alettiin kutsua laivameklariksi (shipbroker). Laivameklareiden työkuva muotoutui jo 1800-luvulla omaksi kokonaisuudeksi, joka sisälsi pitkälti samoja asioita kuin tänään.

Laivameklarit Suomessa

Suomessa oli jo 1700-luvulla eräänlaista organisoitua laivameklaritoimintaa. Vuonna 1720 annettiin tätä koskeva asetus kaikkien kaupunkien noudatettavaksi. Asetuksen mukaan virallisten meklareiden tuli välittää laivojen ostoa ja vakuutusta, merilainaa, vuokraa arentia ja rahtia koskevia sopimuksia. Meklarit olivat myös oikeutettuja maksettavaan meklauspalkkioon.

Vuonna 1748 annettiin asetus, jonka mukaan ainoastaan määrätyt laivanmeklarit saivat harjoittaa laivanselvitystä. Luvan antoi hakemuksesta maistraatti. Vuonna 1863 vahvistettiin asetus laivanmeklauksesta ja -selvityksestä Helsingissä ja Turussa.

Vuonna 1920 perustettiin Ruotsin mallia seuraten Suomen Laivameklari Yhdistys, joka mm. julkaisi selvitystariffeja aina 1990 puoliväliin saakka.